Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen, ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.
— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.
— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.
Katalin kavahtui.
— Kuka teeskentelijä?
— Kapteeni Milka…
Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.
— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!
Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?
Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.
Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli auennut heidän välilleen.