Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen huoneeseen.
Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä rinnalla…
Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan, pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.
Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!
Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti…
Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean, hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.
Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.
Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.
TALITA KUMI.
Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.