Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä, vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.
Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.
Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa, mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt Raho-sola, mitä yleensä koko sota!
Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.
Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.
Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.
Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota hän tunsi suonissaan.
Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?
Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat, valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.
Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain ylimaailmallisessa naisopistossa.