Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä vaipoistaan.
Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa. Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää kolmekymmentä vuotta.
Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä…
Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.
Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella, tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä kristallikuulakka rauha.
Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat hänen sisaruksiaan.
Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan, raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.
Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.
Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.
* * * * *