Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.
Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?
Nyt narisi sänky tuolla sisällä… Hän oli mennyt makuulle! Hän ei tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän asti.
He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin…
Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.
Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.
Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.
Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.
Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka ruokkii riikinkukkokyyhkyset?
Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut kukka…