Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin…
Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat, putosivat, kuolivat…
Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä, kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium, jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä…
Kaikki häipyi syksyn varjoihin.
Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava kaipuu.
Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän, se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat jalat lähenivät hiljaa tassutellen.
Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.
Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.
Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet. Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?
Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.