Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi. Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi häntä luotaan… Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.
Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että pelastit minut itseltäni…
Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.
Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.
Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.
Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi amuletti, pieni lasitettu risti.
Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu omistajansa kaulalta!
— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.
Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.
— Etkö kanna sitä enää?