Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin puolisonsa kuvaa.
Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:
"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän kruunun."
Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan. Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.
Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä tulisivat kuolemaan samana päivänä.
Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.
Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa kuin itse uskottomuus!
Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.
Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.
Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa häntä syvälle silmiin.