— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.
Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)
Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle
Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.
— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta, että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen… Mutta kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin muodoin…
— Mitä tarkoitatte, Karoly?
— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?
Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.
— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!
Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.
Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.