— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen sääliä.
— Katica-raukkani…
Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan ennen ollut hänelle antanut.
— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.
— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!
— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini luona… Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä, kuin että — se teki pahaa!
Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät epäilyttävässä kiilteessä.
— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän liikutettuna.
— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen. Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla kunnioituksella, sen on hän ansainnut.
Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän sellaista odottanutkin Katicalta.