Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva
Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan…
Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän
välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.
— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.
He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan yksimieliset.
— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.
— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni… olinhan lapsi, vastasi Katica.
Milka hymyili katkerasti.
— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!
Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä kyllä, täysin oikeassa.
Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo miestään kohtaan.
— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös jotakin uhrata.