— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus, Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista uhria.
Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui jalo suuttumus hänen äänessään.
— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään… Teillä on rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt oikeutettuun asemaanne!… Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa? Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin sanoa pahemminkin… (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.
Nainen kohotti päänsä.
— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja arvokkaasti.
— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.
Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.
Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin jäännöksiin.
Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.
* * * * *