Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi, pimeni taivas heti.
Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen. Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.
Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia myös Milkaa kohtaan.
Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.
Traagillinen tilanne!
Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös Katicasta.
Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille kukkiminen tuo kuoleman… Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?
Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!
Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."
Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."