Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi Mendelssohn-Bartholdya.
* * * * *
Tulevaisuus!
Katica oli kotona ja pukeutui.
Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa: kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.
Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä; ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa…
Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä, kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen, pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun… Herra Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit Berlinissä?
Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi…
Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos Stefan kuolisi!
Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.