Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:
Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä kuule.
Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja silloin hän hymyili… Sellaisia lapsellisuuksia!
Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?
Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet pienet kynttiläsydämet paloivat… Hän tunsi paikan eräästä vanhasta lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä…
Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.
Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin ympärillä… En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.
Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen ympärille…
Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!
Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin…