Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!
* * * * *
Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.
Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.
Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.
Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen rummunpärinä.
Gorlice! Vihollisen rivit murretut… Niitä ajetaan takaa, isketään, surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.
Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.
Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.
Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti ja ilmeisen hämmästyneenä: