Se oli vaikea isku maalle, tieteelle…
Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen tuli Katicaa sääli.
— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah, varmaan se ei ole niin — en usko sitä!
Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.
— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.
Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut
Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.
Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.
Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat, jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?
Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin, aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.
Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.