Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta, ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja… Mutta nyt oli asiasta saatu täysi varmuus… Tänään aamulla oli suoraan vainajan paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor Ember… Arató oli kuollut Oltván sairaalassa… Ja lavantautiin! Oli käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan… Hän, joka itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu… Hän oli ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat turvaan… Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa. Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin loppuun… Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian tehnyt lopun hänestä… Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan, myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio…
Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja sanomalehdistä.
Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:
— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan… Muut lähetetään teille myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.
Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.
Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen taas sormeensa.
— Saatan teitä kotiin, jos sallitte…
Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.
Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.
— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!