Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En tahtonut sitä?"
Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.
Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva… Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä lippuja… Jostakin kuului soittoa… Gorlice!
Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.
Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella hartaudella tarkkasi hän itseään.
Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi työnsä!
KANTOR KOIRA.
Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä perhe-elämän yhtäjaksoisuutta.
Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle.
Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli siitä ryökäleestä.