Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira.
Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse Esterhazy-paimenkoirista.
Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja nelijalkaisten varkaitten uhatessa.
Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa.
Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia.
Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva, jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin, mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää koirarakki-parassakin.
Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä.
Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa.
Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan nukkua sängyn vieressä.
Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä rinnalla.