Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan.
Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa, sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa.
Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen.
Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä häneltä jotakin.
Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin? ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —?
Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet hänen eteensä.
Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin surullinen?
Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, jos
Kantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin?
Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen… Tahi sitten surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä salaisuuksia.
Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi.