Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli naista murheisin, kysyvin katsein.
Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja tahtoisi hajota sumuksi…
Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä.
Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun jyrinä.
Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet takaisin hautoihinsa.
Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa.
* * * * *
Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan!
Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä, missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi tässä siis pelkäämistä?
Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan… Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina, se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja musiikkia… Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset!