Stefan ei tiennyt mitään… Katalin muisteli heidän viimeistä päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta Stefan ei ollut tietänyt mitään.

Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä.

Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä matkalle…

Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he vielä olleet edes suudelleet toisiaan…

Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa!

Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin puhtaita ja armaita kyyneleitä.

Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot päätökset tulevaisuutta varten.

Joku naputti arasti ovelle… Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt surupuvun.

Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen.

Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi… No niin, tämä oli todella aivan erinomaista —!