Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia, uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.
Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.
Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet lehdittymään.
Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen iltapäiväauringossa.
Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.
KAIPUUN SAARI.
Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri, lehtevä saari tummanviheriänä.
Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.
Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle, johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli tänne kaivannut.
Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa saarta.