Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.
Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan kaukana toisella rannalla.
Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien köynnösten väliin pää siipien alla.
Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen, satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan pilviportin iltaruskotaivaalla.
Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.
Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi, jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat sairaat pienelle saarelle.
Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas koleraparakeille.
Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.
Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla; täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse Luonto.
Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja myllerrykseen.