Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!
Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli käyden.
Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.
Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies täällä korkeitten puitten alla!
— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa, tervehti hän.
Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.
— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.
— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa…
Mutta jos on kiire —
— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.
Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia, Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät he sinne.