Stefan keskeytti hänet:
— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli rinnan.
— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.
— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua, vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja. "Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan ihmissieluissa… Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!
— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.
Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut hänen sydäntään.
Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.
— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi. Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina… Totuus on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko asiasta ymmärrä mitään.
Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.
— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte meitä kumpaakaan…