— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä. En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.
— Mitä olette menettänyt.
— Sitä ei ole helppo selittää… Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme, mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani — ajattelin niin paljon Katalinia… Tiedän hyvin, että se voi tuntua omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät minua tasapainossa… Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa… Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan… Ja sen uskon olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet samalla kuin minäkin… Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä… Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi…
Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.
— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän kiihoittua tuolla tavalla —!
Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.
— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.
Nainen katsahti tuskaisesti häneen.
— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi häneen.
— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar
Maria.