Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni, pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja edelleen sisar Marian jalkoihin.
Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa viiden vuoden kuluessa.
* * * * *
Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa italialaisissa pyhimysmaalauksissa.
Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten liikehtivät.
— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru, sanoi sairas.
Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona…
— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä, alkoi hän uudelleen.
Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.
— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —?
Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.