Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.
Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken…
Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on erotettu ikihärkäkarjasta.
Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.
Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän…
Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari heiskahti häräntappajan ohi.
Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.
He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.
Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.
Mutta härkä tulee lähemmäksi… Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.