Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri…
Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa, hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään korkeammalla kuin itse elämän haltija.
Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka muistutti menneistä vuosituhansista.
Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.
Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä, ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt itselleen vallan.
Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä vastaan.
Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.
Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.
Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon, kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin, ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta korkeammalle…
— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!