— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.
Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.
YLI PILVIEN TIEN.
Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen.
Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään.
Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella…
Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta.
Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.