Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
Se oli Katalinin käsialaa… Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen.
Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
— Peter!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle… Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta?