Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta… Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään… Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta?
Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas…
Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän.
Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!