Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun.
Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.
Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.
— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen — iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.
Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten kehtoon.
— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä on tuleva orvosta…
— Mutta hänen äitinsä?
— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä… Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin. Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.
Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?
— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään epäröimättä.