Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.
Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.
Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku nypykkä oli vaihtanut Isää.
Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:
— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!
— Kenelle, Ijarto?
— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, sillä olen löytölapsi… Kirjoita, että lähetän terveiset kylän väelle ja että olen kuollut… Minun rahojani on hänellä säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.
— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?
— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.
— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?