— Ei.
— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.
— Kyllä, se täytyy tunnustaa.
Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:
— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!
Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.
Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan… Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset irtautuivat hänestä.
Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten, ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän oli kuollut.
Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.
— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien katveisessa hämäryydessä.