Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea vasten…
Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra aluminiumisen eteisavaimen.
Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.
Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.
He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän silmäinsä edessä.
— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa? sanoi Arató.
Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.
Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen makuuvaunulippujen hankkimisen.
Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse
Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.
Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen; mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.