Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän askeleensa keskikaupunkia kohti.
Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista…
Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten…
Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!
He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.
Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut morsiusharso…
Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan rauhallisena omaa tietään.
Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan suunta oli rautatieasemalle.
* * * * *
Mikä lopultakin oli tämä nainen?