Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys, sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.
Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus. Sen hän tiesi nyt.
Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.
Pahuutta, syntiäkö?
Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván rannoilla?
Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään entisen pesänsä.
Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia — jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.
Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.
Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena, koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän oli hänessä olettanut löytyviksi.
Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan taiturimaisesti sitä muunnellen.