Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös kapteeni Milkan sydämen.

Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa…

Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa, iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty niin kauan.

Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.

Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.

Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa ja sisällystä myös Katóka Graczianille.

NAAMIOITU MARIA.

Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.

Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä
Stefanin haudalla.

Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten matkustavaisten tungoksessa.