Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy suun ympärillä… Mustia verhostimia, valoa, kukkia…
Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet…
Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti yksityisiä latinankielisiä sanoja.
Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me…
Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla… Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:
— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin valkea ja lempeä kuin pyhimys… Hän olikin pyhimys! Hän rakasti miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän…
Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta, selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen… — Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen. Muistopatsaskomitea; on jo valittu… Kun he ovat yhdessä vaeltaneet elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli puolisonsa arvoinen.
Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin professorin pitkää partaa.
Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.
Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla niin nuorena.