Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.

Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:

— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!

Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.

Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan teeskenteli?

Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt pulppusi sinnepäin.

Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta. Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.

Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.

Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli, kallistuneena ovea vasten…

Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.