* * * * *
Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti katsella ja tarkastaa itseään.
Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen itsensä kanssa.
Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin, kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä halusi ja mikä puki häntä parhaiten.
Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja valehtelevaisia, kaikkia lajeja.
Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.
Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua. Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.
Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko hänen olemuksensa.
Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan laskevaksi.
Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin kiukusta raivoksi.