Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.
Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi värähdellen hänen päänsä ylle…
Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys, itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.
Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti, muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.
Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle henkilölle.
Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku kauppamatkustaja. Hän kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin ja kalpeihin romaanisankareihin.
Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja Vikus-kauppapuodin välillä.
Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä, luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.
Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä pikkukaupunkipesässä.
Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle, kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut…