Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.
Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen silkkihatuista.
Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.
He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion
Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.
Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina. Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja. Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.
Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.
Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.
Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset, suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis, sisäinen hehku.
Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.
Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa; räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju, rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä, miltei aistillista nautintoa.