Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään määrässä yhteistä taiteen kanssa.
Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien elinatoomeista.
Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä, hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja valmistaneet.
Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.
Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli
Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan,
Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja
Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.
Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.
Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.
Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti, ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa näyttivät vähintäin ihastuttavilta.
Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.
Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.