Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen, ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta, että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina valkeaan morsiuspukuun.
Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia nunnakuolemaksi…
Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä nunnakuorin ristikon takaa.
Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu, ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.
Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.
Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.
Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin sijoittaa kaupungin museo.
Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin, tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän tanssistaan.
— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen, surullisen tarinansa.
Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.