Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen ja puhtaan vakavuuden rytmiin… Hänen miehensä tekee työtä tuimasti eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle… Ja silloin pysyy Katalinkin kotona.

— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.

Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut merkkimiehet.

Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan…

KERRAN TAI EI KOSKAAN.

Raskaat pyörät ratisivat teillä.

Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka keräytyvät taivaalle.

Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä, honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón yhteisessä johdossa.

He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen kaksoisten käsiin.

He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.