Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä puraisi se hienoja sormia.
Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.
Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.
— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.
— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.
Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.
— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni
Milka astui sisään portista.
— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.
Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin…
— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt valomerkkejä luokalle…